You are here

Osa 7 - IRONMAN LANZAROTE 2012- 19.5.2012

Ironman Lanzarote -maailman rankin Ironman-kisa?
Aika raju väite, mutta jos yli kellon ympäri kestävän suorituksen jälkeen pystyy tuskaisesti nukkumaan 2 tuntia kovien lihaskipujen takia, niin osoittaakaa minulle jokin vielä rankempi IM-sarjan kilpailu niin menen sinne! :D

Eli kyllä! Se on nyt tehty! Minä olen suorittanut Ironman Lanzaroten - 3.8km uintia - 180.2km pyöräilyä - 42.2km juoksua - aikaan 13:07:48.150.

Tätä kirjoittaessa eletään päivää 20.5.2012 ja kello on nyt 6:50.
Kisaraportin kirjoittaminen on haastavaa, koska aikamoisessa transsissa olin enkä muista tällähetkellä paljon mitään (Sen lisäksi, että lihaskivut on aivan saatanalliset ja tekisi mieli vain huutaa :D). Ajatuksista olisi kiva kirjoittaa, koska niitä oli eri kisan vaiheissa aivan mielettömästi. Yritetään kuitenkin.

5:30
Lähden kävelemään kisa-alueelle ja jalat tuntuivat tosi freeseiltä. En tainnut siinä vaiheessa ajatella paljon mitään, en ole varma, en muista. Vein heti ensi töikseni juomapullot pyörään Köpiksen kardinaalimunauksesta oppineena. Sen jälkeen eräs ystävällinen kilpakumppani täytti puolityhjän takakumin. Oli tietty tosi hyvä juttu, että huomasin sen nyt, eli pyörä kannatti vielä tarkastaa.

Palloilin starttialueella tovin ja siirryin rannalle pukutelttaan ajoissa, kun siellä oli vielä tilaa. Otin iisisti ja lepäilin hetken aurinkotuolissa samalla keskittyen ja laitoin uimavermeet päälle. Palasin ylös vessajonoon ja näin matkalla Mistyn. Jännä juttu, että hänet näin monta kertaakin, mutta en muita tuttuja ennen kisaa. Ja se small talk.. Aina yhtä vaikeaa, mutta alkaa pikkuhiljaa luonnistua.

6:30

Startti

Märkäpuku päällä ja siirryin lähtöalueelle. Sinne päästyäni huomasin, että mulla oli vielä sandaalit jalassa. Eiku takaisin, koska eihän sandaaleilla voi uida. :D Uusi yritys ja menin lähtöalueella johonkin puolenvälin tietämille, jossa arvioin olevan eniten itseni tasoisia uimareita. Pian kuulin Janin ja Teemun huudot lähtökarsinan toiselta puolelta. Menin lähemmäs ja juteltiin niitä näitä. Olin silti keskittynyt enkä siksi muista mistä puhuimme. Lähes kaikki heidän pölinä meni oikeasta korvasta sisään ja vasemmasta ulos, mutta silti se tuntui nopeuttavan ajan etenemistä ja myös lievitti jännitystä.

6:58 - uintiosuus

"Two minutes" => "One minute" => "TÖÖÖÖÖÖÖÖT" - torvi soi ja 1600 urheilijaa alkoi siirtyä mereen, minä siellä mukana. Vielä rantahiekalla näytti siltä ettei porukkaa niin paljon olekaan, mutta kun näin veden niin huhhuh! kylläpä sitä jengiä siellä vaan oli.

Etsin vähän vapaamman "ajolinjan" ja hyppäsin sekaan. Uinti tuntui yllättävän helpolta eikä ruuhka ollut niin paha kuin pelkäsin etukäteen. Otin itselleni tilaa reunalta. En saanut niin hyvää beesiapua kuin keskemmällä, mutta uskoakseni pystyin uimaan energiatehokkaammin. Uinnissahan on tärkeintä pystyä uimaan taloudellisesti (ja tehokkaasti) vaikka jopa ajan ja matkan kustannuksella (näin kuntoilijatasolla siis).

Muutaman kerran eksyin keskemmälle ja ärsytti kun osuin jonkun eteen ja hän tarttui kiinni ja alkoi työntämään mua pohjaan. Tietty itsesuojeluvaisto aiheutti rajuja potkimisreaktioja. Kuulostaa julmalta, mutta toivoin osuneeni sitä tyyppiä kunnolla leukaan, että oppis olemaan. :D

Itse toimin vastaavissa tilanteissa siten, että jos käsi osuu edellämenevään, yritän väistää ja minimoida häiriön ja samalla kunnioittaa muiden suoritusta. Aina on kuitenkin näitä, jotka alkaa työntämään "esteen" siis toisen ihmisen sivuun vailla minkäänlaista kunnioitusta muita kohtaan.

Uinti eteni kuitenkin hyvin vaikka pari kertaa piti pysähtyä puhdistamaan uimalasit huurusta, että näki eteensä. Auringon noustessa sekään ei auttanut takasuoralla navigointiin vaan aika monta kertaa piti suunnata nähdäkseen poijun.

Eka kierros meni aikataulussaan ~42min ja toka kierros oli about samaa vauhtia. Yritin nostaa vauhtia tokalla kierroksella, mutta silloin oli pahimmat ongelmat auringon kanssa, mikä hidasti, kun piti pari kertaa pysähtyä suuntaamaan. Uinnin lopussa ajattelin jo pyöräilemään pääsyä.

Uintiosuuden aika: 1:24:38.200.

Vinkit uintiosuudelle:

  • Tarkista aina pyöräsi vielä ennen starttia, että se on varmasti ajokunnossa (esim. ilmanpaineet)!
  • Ota uinnissa tilaa itsellesi reunoilta, mikäli uinti tuntuu helpommalta siellä (tämä voi olla kisa ja henkilökohtainen juttu, joten se on syytä huomioida).
  • Kunnioita muita ja kontaktin sattuessa yritä minimoida se. Lopulta siinä hyötyy molemmat osapuolet.
Tältä näyttää kun 1600 ihimistä on samaan aikaan uimassa.
Tältä näyttää kun 1600 ihimistä on samaan aikaan uimassa.

T1 - uinti-pyörä vaihto

Juoksen suht pitkän matkan rannalla vaihtoalueelle. Otan pyöräkassin ja menen pukutelttaan ja saan aurinkovoitelut. Jotain voiteita tuli käsiin hätäisellä voitelulla ja menin vaihtamaan vaatteita. Lattia oli liukas, liukastuin ja kaaduin. Onneksi en loukannut itseäni, vain pyöräkassi repesi. Pyörävaatteet päälle ja menoksi.

T1

Kuulostaa nopealta, mutta koko vaihtorulianssiin meni aikaa kymmenisen minuuttia. En vaan yksinkertaisesti muista mitä kaikkea vaihdossa tein.

Juoksu vaihtoteltalta pyörälle oli pitkä, joten juoksin kengät kädessä sukkasiltaan (pyöräkengillä kun ei pysty juoksemaan). Matkalla kypärä päähän sekä geeliä ja vettä naamariin. Pyörän luona kengät jalkaan, pyörä mukaan ja matkaan.

Vaihtoon käytetty aika: 09:59

Pyöräily
Heti pyöräilyosuuden alussa joku mokasi ja hyppäsi pyörän selkään ennen lähtöviivaa (se on sallittu vasta viivan jälkeen). Tuomari nosti hänelle kortin (kai keltainen), jolloin samainen tohelo törmäsi tuomariin, jolta tippui koko korttipakka maahan. Itseasiassa pelkäsin ensin, että kortti olisi tullut mulle, koska heitin geeliroskan maahan ennen lähtöviivaa ja roskaaminenhan oli säännöissä kielletty. :D Ihan niin tarkkoja eivät sentään olleet. En tiedä diskattiinko ko. tyyppi vai selvisikö lievemmällä rangaistuksella, mutta melkoista sähläystä.

Itse aloitin varman päälle ja nousin pyörän selkään vasta 2-3 metriä lähtöviivan jälkeen. Samalla kuuluttaja sanoi Vincentin nimen, tarkoittaen sitä, että hän oli lähdössä myös pyöräilemään. Hän oli siis uinut kanssani about samaa vauhtia, joten ihan samperin hyvin kaveri aloitti ottaen huomioon, että tämä oli hänen ensimmäinen Triathlon-kisansa. Eli pakko vetää aiemmin päiväkirjaan kirjoittamani kritiikit takaisin ja nostaa hattua.

Heti pyörän selkään hypättyäni tunsin oikean jalan jalkapöydässä pistävää kipua. Ajattelin, että sukka on jäänyt ryttyyn tai kenkä on huonosti jalassa. En halunnut pysähtyä vaan päätin sietää kipua ja löysätä kenkää sitten jossain vaiheessa kun tulee sopiva hetki. Rytmiin päästyäni kuitenkin unohdin tämän kivun nopeasti, koska keskityin vain ajoon.

Aloitin oman pyöräilyni rauhallisesti, mutta kuitenkin kohtalaisen ripeästi saadakseni jalat liikkeeseen. Philin ohjeiden mukaisesti otin myös energiajuomaa heti alussa noin 2-3 desiä. Olin heti alusta alkaen ohituskaistalla. Tämä on hitaan uimarin herkkua kun pääsee pyöräilyssä ohittelemaan uimamaistereita.

Liikenneympyrä ennen Timanfayan mäkeä

Yritin olla kiinnittämättä paljoa huomiota muihin ja keskittyä omaan ajoon. Parista tyypistä tuli kuitenkin huomioitua, että luultavasti hyytyvät jo ennen pahimpia nousuja. Esim. yksi tyyppi (joku Manuel) ohitti aina välillä, sitten hyytyi, menin ohi, ja hetken kuluttua taas sama tyyppi tempoo ohi. 50km jälkeen ohitettuani hänet, en enää sitä tyyppiä nähnyt, joten luultavasti hän hyytyi jo Timanfayan mäkeen kuten ajattelinkin.

Itselläni meni ensimmäinen 30km noin tuntiin huolimatta yhdestä loivasta ~5km ylämäestä. Alkumatkaan toki mahtui myös ~5km kovavauhtinen laskuosuus, joka mukavasti korreloi tilannetta. Tiedostin hyvän alkuvauhtini ja pidin kokoajan mielessäni, että nyt pitää vain malttaa etenkin ylämäissä ja pitää mahdollisimman tasainen rytmi päällä. Alamäet otin vauhdikkaasti, koska energiankulutus ei alamäkeen polkiessa kai ole niin suuri ja sitten oli tietenkin se vauhdin hurma.

Tuon Yaizasta alkaneen vauhdikkaan myötätuulilaskun jälkeen vauhti pysyi reilusti yli 30km/h tasolla aina El Golfoon (38km) asti. Tämä pätkä oli suhteellisen tasaista ja tuulikin oli vielä eduksi (takasivutuuli). El Golfosta alkoi sitten ensimmäinen varsinainen mäki, josta 10km oli loivempaa (takaisin Yaizaan) ja viimeinen 5km (Yaiza - Timanfaya) suora oli sitten tiukempi.

Tällä mäkiosuudella mielestäni hyödyin siitä, että olin pitänyt nopealla osuudella jalat liikkeessä suhteellisen nopealla kadenssilla. Ja nimenomaan juuri niin, että jalat tekivät koko ajan töitä ja syke pysyi kokoajan aerobisen kynnyksen tuntumassa. Tämän ansiosta minun ei tarvinnut ylämäkeen siirryttäessä muuttaa rytmiä niin paljoa, polkemisrytmi/kadenssi pysyi aikasamana ja pystyin jyrkimpiä kohtia lukuunottamatta ajamaan satulassa istuen ilman runttaamista. + Lisäksi hyödyin toki siinäkin, että pääsin alamäet kovempaa kun en juuri passiivista lepoa harrastanut.

Yaizan kohdilla oli myös Teemu ja Jani kannustamassa, mikä ilahdutti ja antoi kivasti lisää tsemppihenkeä. Heillä oli kannustuslakana mukana, mutten nähnyt mitä siinä luki. Timanfayan suoralla tulivat hetkeksi autolla rinnalle kannustamaan, mutta sanoin "menkää pois". En toki tarkoittanut sitä niin, mutta enempää en pystynyt keskittymiseltäni puhumaan. Pelkäsin vaan, että tuomari näkee. Kilpailijan vierellä ajaminen kun oli säännöissä kielletty, ja minä tulkitsin sen ehkä turhankin ehdottomasti.

Timanfayan nousun jälkeistä laskettelua

Timanfayan mäen jälkeen seurasikin ~25km helpompi osuus Famaraan asti. Alamäki (5-6km) Mancha Blancasta Lasantaan meni yli 40km/h keskinopeudella ja muutoin se osuus 55-80km välillä meni ~28km/h keskinopeudella. Maasto oli vaihtelevampaa, alamäkiä, mutta La Santan jälkeen yksi lyhyt 2-3`km ylämäkiosuuskin väliin mahtui (Ja kyllä! 2-3km mäki on täällä lyhyt! :D).

Jos olin ehkä ylämäessä hävinnyt sijoituksia taloudellisen pyörittävän tempon takia, niin alamäessä nostin sitten sijoituksiani heti urakalla kun edelleen pyrin pitämään rasitustason mahdollisimman tasaisena. Tämä pyöritysasia oli yksi niistä asioista, joita valmistautumisleirillä oli painotettu ja tuli mieleen vasta tilanteen koittaessa (toki tätä oltiin myös harjoiteltu, eikä asia myöskään teoriana ollut mitenkään täysin uusi ennen Lanzarotelle tuloa).

Soon kylässä 75km kohdalla katsoin mittariani (Garmin FR 910xt) ja se näytti vain 74km matkaa. Ajattelin, että jos painan "lap" nappia niin pysyisin paremmin perillä siitä paljonko matkaa on oikeasti takana (Miten muka? Ei mitään hajua mitä kummallista logiikkaa tuossa oikein käytin). Noh, mulla oli multisport asetus päällä, jolloin lap-painike siirsi mittarin näkymän T2-vaihtomoodiin. Äkkiä kyllä pysäytin mittarin, nollasin ja käynnistin uudestaan enkä menettänyt mitään. Kuitenkin tuo vaikeutti kisataktiikan ylläpitoa, kun piti laskea miten mulla menee.

Famaran jälkeen alkoi sitten se kolmen peräkkäisen nousun yhdistelmä, mikä tekee IML-reitistä maineensa veroisen maanpäällisen helvetin. Aluksi tuli taas loivempaa helppoa nousua myötätuulessa ~5km ja sen jälkeen mäki jyrkkeni. 90km kohdalla päästiin myös eroon myötätuulesta, kun käännyttiin kohti Teguisea ja vaihdettiin siis vastatuuleen. Mäki pysyi jyrkähkönä (arvio 5%?), mutta tuuli toi lisää vastusta, vaikkei se onneksi älyttömän kova ollutkaan (5-6m/s).

Teguisen jälkeen noustiin ekan mäen päälle ja siellä oli virallinen väliaikapiste. 95km kohdalla väliaikani oli 5:05, mikä tarkoitti sitä, että olin alittamassa 7 tunnin pyöräilyn tavoiteaikaani. Pahimmat nousut olivat kuitenkin vielä edessä ja tiedostin ettei vielä kannattaisi miettiä loppuaikaa. Väliaikapistettä seurasi lyhyt (~1km) lasku, jonka jälkeen eturengas nousi taas huomattavasti takarengasta korkeammalle. Eli 1 down 2 to go!

Energian käyttö oli myös mennyt suunnitelmien mukaisesti ja otin kolmannen geelin 95km pisteellä. Energiajuomaa olin ottanut suunnitellusti joka huoltopisteellä uuden pullon. Järjestäjän juoma oli ihan sopivaa, joten mulla oli koko ajan oma täysi pullo kakkostelineessä (1 = vaakaputken teline, 2 = pystyputken teline).
Aina juomapisteillä join "ykköspullon" tyhjäksi, heitin pois ja uutta tilalle. Tällä varmistin sen, etten missään nimessä unohtaisi juoda, jos otan tavaksi juoda kunnolla juomapisteillä ja palauttaa juomatarpeen mieleen.

Famarassa energiaa oli antamassa vain yksi "ei niin nopealiikkeinen" leidi, joka ei ehtinyt hakea mulle pulloa (jostain ojasta). Kun olin kohdalla, missasin pullon, mutta sain sen jälkeen vielä kuitenkin vesipullon. Tässä vaiheessa tulikin oma pullo tarpeen. Se ykköspulloksi ja vesipullo kakkoseksi varalle. Teguisen juomapisteellä oli omasta pullosta vielä puolet jäljellä, joten jätin sen telineeseen, otin täydestä vesipullosta kulauksen, heitin pullon pois, ja laitoin täyden järkkäreiden energiajuomapullon uudeksi varapulloksi. VOILA! Plan B todella toimi! Teguisen huipulla siis geeliä naamariin, jolloin 3-4 desiä omaa energiajuomaa riittäisi hyvin seuraavalle juomapisteelle asti ja sen lisäksi olisi 7dl varapullokin edelleen käytettävissä. Tässä huomattiin siis B-suunnitelman tärkeys.

Sitten päivän HC:n kimppuun. Tiesin mistä se alkaa, mihin se päättyy ja miltä se tuntuu, mutta silti se jaksaa yllättää.

  • Nousu alkaa
  • mutka vasemmalle
  • suoraan 150m
  • mutka oikealle ... siis YLÖS oikealle
  • suoraan 200m, näet huipun edessäsi ... öh ... luulet sitä huipuksi
  • 50m alamäki, mutka YLÖS vasemmalle
  • Paluu kohtaan 1 n-kertaa kunnes edessäsi näkyy pitkä loiva(?????) mäki, jossa on piiiiitkä jono pyöräilijöitä lähes paikallaan polkemassa
  • Tulet siihen itse ja vauhtisi hidastuu
  • katsot eteen - jono on lyhentynyt ja edessä näkyy mutka oikealle näkymättömään
  • Katsot suoraan ylöspäin oikealle puolelle kohti taivasta
  • Näet pääsi yläpuolella pyöräilijöitä matelevan ei eteenpäin vaan YLÖS
  • Sanot lujaa ääneen "VOI PERKELE"
  • Käännyt oikealle näkymättömään
  • 300m eteen 30m ylos
  • mutka vasemmalle
  • suoraan ylämäkeä 500m, näet huipun
  • sanot vieressäsi tuskailevalle kilpakumppanille "It's the top of the climb" ... kaveri on hiljaa ... jatkan "I think so" ... kaveri on hiljaa ... jatkan "I hope so" ... kaveri on hiljaa ...
  • Päätän pitää turpani kiinni
  • Päästään huipulle - luulen
  • 10m alas 500m ylös, jatkan polkemista, olen hiljaa

Ei mäki onneksi loputtomasti jatkunut ja vihdoin päästiin huipulle, jossa odotti special feed station. Pre Race Camp -valmentajien ohjeiden mukaisesti otin oman pussini ja pysähdyin. Otin pussista geelit ja heitin tankolaukkuun. Laitoin tyhjän pullon pois. Otin pussista täyden oman juomapullon ja laitoin sen ykköspulloksi. Jätin ylmääräiset patukat pussiin, koska mulla oli vielä laukussa 2 valmiiksi viipaloimaani patukkaa. Vaihdoin vielä juomapullojen paikkaa siten, että varapullona olisi omaa "varmasti sopivaa" juomaa ja ykkösjuomana järjestäjän juomaa.

Eli lyhyesti sanottuna: palasin nyt energiankäytössä A-suunnitelmaan. Sitten seurasi syy miksi kaikkea tuota edellä mainittua ei kannattanut tehdä vauhdissa. Siis "JIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIHAAAAAAAAAAA!". Neulansilmä vasempaan (ALAS) ja sata oikeaan (ALAS!) antaa mennä vaan!
Nyt siis tuli se lasku, jota olin maaliskuun treenileirillä pelännyt laskea. Nyt alla oli kuitenkin hyvä pyörä, johon pystyin luottamaan täysin.

Näin kaukana edessä pyöräilijöitä ja voi sitä tunnetta kun olivat hetken päästä jo ihan lähellä ja samantien takana. ~4km lasku oli muutamassa minuutissa ohi ja voi veljet, että tästä mä todella nautin. Pystyin nyt hyödyntämään karting-harrastustani:

  • Vauhtia ehkä 60-70km/h
  • vilkaisu taakse, linja vasemmalle
  • tiukka lyhyt jarrutus, linja oikealle
  • käännös oikealle, pari pykälää välitystä kevyemmäksi
  • kiihdytys ja vaihteet tappiin
  • vauhtia ~70km/h
  • jarru ja käännös vasemmalle
  • jne. jne.

Huonompi juttu vauhdikkaissa alamäissä on tietty se, että ne loppuu liian nopeasti. Laskettelimme siis Haria nimiseen kylään, jossa ylämäki ja tuska taas alkoi uudestaan. Mäki oli kyllä samankaltainen kuin edellinen, mutta nousut olivat vähän jyrkempiä ja lyhyempiä. Lisäksi "valehuippujen" takana oli usein vähän pidempi alamäki.

Nousu Mirador del Rion huipulle oli kuitenkin aivan uskomattoman huikea. Se tunne, kun poljet kapeaa rinnetietä pitkin ~500 metrin korkeudessa, näet alapuolellasi toisen vähän pienemmän kauniin tuliperäiseltä näyttävän saaren (ja sen pääkaupungin) kokonaisuudessaan.

Mirador del Rio - maisema jota ei unohda!

Sanoinkuvailematonta! Nousun viimeinen osuus siis meni maisemia ihaillessa ja huipulla oli taas aika pysähtyä hetkeksi. Juomahuoltopiste, jonka jälkeen Paris-Roubaix tyylistä laskua ~500m. Seuraavaan juomapisteeseen oli 35km matkaa, joten yhtäkään pulloa ei vaan saa pudottaa. Siksi siis tässä oli myös hyvä ottaa varman päälle.

Ja sitten se lasku. Roubaix-osuudesta en pitänyt ja laskin sen tosi tosi hiljaa. En myöskään halunnut rengasrikkoa, joten näin parhaaksi varmistella myös tässä. Mirador del Roubaix osuuden jälkeen tie muuttui taas sileäksi. 10km kovavauhtista alamäkeä, pitkiä suoria ja ajettavia mutkia, joissa riitti kevyt jarrutus. Palasin ohituskaistalle ja tällä kertaa innostuin vähän liikaakin vauhdin hurmasta. Tämä 10km matka Arrietaan kesti 12 minuuttia ja jokainen voi ymmärtää, ettei kyse ole enää mistään palauttavasta pyörittelystä kuten aiemmissa laskuissa ehkä vielä oli.

Eli vedin sitten itseni hapoille (tai en saanut nousuosuuden happoja pois), jolloin laskua seurannut tasamaa/loiva nousuosuus ei enää ollutkaan niin helppoa myötätuulesta huolimatta. Siinä oli siis ihan pakko vähän rauhoittaa tahtia, jotta pystyisin vielä juoksemaankin. Otin patukan, joka tässä vaiheessa upposi ja sain ~50g arvokasta hiilihydraattia. Se auttoi ja antoi energiaa juuri sopivasti ennen viimeistä nousua vastatuuleen kohti Nazaretiä. Reitin viimeinen nousu menikin sitten ihan hyvin eikä minulla ollut mitään valittamista.

Nazaretissa sain vaihdettua tyhjän pullon täysinäiseen ja juomapisteen jälkeen alkoi toinen Roubaix-osuus - 2km todella paskakuntoista kuoppaista ja röpelöistä tietä. Se oli loivaa alamäkeä, mutta otin sen taas tosi varoen rengasrikkoa välttääkseni. Pari tyyppiä siellä näkyikin korjaamassa rengasta tien reunassa. En halunnut liittyä seuraan, joten otin siis varmanpäälle.

Nazaretista oli ~15km pätkä loivaan alamäkeen (tuntui kyllä tasamaalta), mikä olisi voinut mennä paremminkin. Reisiä painoi enkä enää jaksanut pyöritellä niin pirteästi kuin alussa ja meno muuttui runttaukseksi. Onneksi 168km kohdilla tuli sitten se viimeinen vauhdikas laskuosuus, jossa sain taas jalatkin rullaamaan oikein hyvin. Tämä lasku oli täynnä nopeita ajettavia mutkia, joissa sain taas ottaa karting-ajolinjat käyttöön (tie oli suljettu muulta liikenteeltä ja tiesin ettei mun takaa kyllä kukaan tule ohi). Ohitin useita ja fiilis oli taas aivan huikea.

Saapuessani Puerto del Carmeniin oli vau`hti edelleen hyvä ja jaloissakin tuntui paremmalta, vaikka lopussa ajoinkin lujaa eikä sekään ollut todellakaan mitään palauttavaa pyörittelyä. :)

Pyöräilyyn käytetty aika: 06:55:16 11:26
Väliaika: 8:29:52.000.

Vinkit:

  • Älä ikinä räplää sykemittaria turhaan kisan aikana!
  • Tee aina myös B-suunnitelma kisataktiikkaan. Juomapullo-episodi meni kuin strömsössä, koska olin asian valmiiksi miettinyt.
  • Alamäissä kannattaa pyöritellä, mutta siten että rasitustaso pysyy vakiona tai mielellään vähän kevyempänä kuin tasamaalla/ylämäessä.
  • Ylämäet kannattaa ottaa rauhallisesti ja keskittyä hyvään pyöritystekniikkaan.
  • Muista ottaa energiaa koko matkan ajan, juomapisteet ovat hyviä 'tarkistuspisteitä'. Jos heität lähes täyden pullon pois, olet juonut liian vähän ja asia tulee korjata jatkossa tai tulee ongelmia.

T2 - juoksuvaihto

Heti kun nousin pyörältä juoksemaan kohti vaihtotelttaa, tuntui jalkapöydässä taas pistävää kipua. Olin löysännyt kenkää jossain 140km kohdilla, kun olin vihdoin "muistanut" kivun. Miten kivun voi unohtaa? Jos se on lievempi kuin rasituksen aiheuttama tunne, niin kipu peittyy sen varjoon. Juoksin siis vaihtoalueella kohtuupitkän matkan sukkasilteen ensin juoksupusseille ja sitten vaihtoteltalle. Siellä oli taas vapaaehtoisia voitelemassa aurinkovoidetta samalla kun vaihdoin vaatteita. Käytin taas liikaa aikaa nysväämiseen, mutten parempaankaan pystynyt.

Vaihtoon käytetty aika: 11:26

Juoksuosuus

Kannustusta

Juoksuun lähtiessäni jalkapöydän kipu tuntui jälleen voimakkaalta, mutta taas se pian myös unohtui. Kannustusjoukot oli heti alussa kannustamassa ja huusivat väliaikatietoja. Tällä kertaa näin myös kannustuslakanan tekstin.

Sain juoksuun hyvän rytmin päälle heti alusta. Olen treenannut aika paljon sitä, että pyöräilyn jälkeen lähtee hiukan ylikovaa juoksemaan saadakseen hyvän rytmin päälle. Ensimmäinen vitonen meni tosi hyvin alle puoleen tuntiin eli olin 4 tunnin maraton vauhdissa. Laskin myös, että alle 4h juoksulla tekisin uuden Ironman ennätyksen, mikä olisi järkyttävän kova temppu.

Sitten reitti meni lentokentän taakse kohti Playa Hondaa vastatuuleen. Mittarin mukaan vauhti oli hyytynyt huomattavasti ja kääntöpaikalla kysyin matkaa toimitsijalta. Hän sanoi espanjaksi jotain, mitä en ymmärtänyt, mutta arvelin hänen sanoneen 10.5km, kun mittarini näytti 9.5. Epäilin siis mittarivirhettä enkä enää katsonut sen jälkeen mittaria niin tarkkaan. Juoksureitillä oli vain pari epämääräistä matkakylttiä ja niitä olisi kyllä voinut olla enemmänkin.

Ohitin Mistyn takaisin tullessa lentokentän suoralla ja vaihdettiin pari sanaa. Hän oli ajanut tosi hyvän pyöräosuuden, mutta juoksussa painoi. Vincentiä taas en nähnyt ollenkaan ja vähän pelkäsin miten hänellä oli pyöräily sujunut ja oliko vaihteet toimineet.

Pian reitti tuli takaisin Puerto Del Carmeniin ja jotenkin oli henkisesti apua siitä, että reitti oli tosi tuttu maaliskuun treenireissulta. Osasin siis jotenkin arvioida myös matkaa ilman kylttejä ja mittaria. Puolen matkan kohdalla yllätyin suuresti kun huomasin vetäneeni puolikkaan kahteen tuntiin. Edelleen 4 tunnin maratonvauhdissa!!!

Sitten kuitenkin tapahtui jotain mystistä; sen jälkeen kun olin ohittanut Janin ja Teemun ja korjannut Teemun väärinymmärryksen kierrosmääristä (kannusti jo viimeiselle kierrokselle, vaikka se oli vasta toka vika).

Juoksussa saksalaiskaverin kanssa

Vauhti vaan alkoi hyytyä reippaasti, juoksu muuttui raskaaksi ja etureisiin poltteli. 26km kohdilla olin yhtäkkiä jäänyt aivan reippaasti 4 tunnin vauhdista. Vauhti jatkui hyytymistään, vaikka sain tsemppiä eräältä saksalaisherralta, jonka ohitin.

Hän ymmärsi paitani "Näyttää hitaalta" -tekstin ja puhui täydellistä suomea. Juteltiin tovi niitä näitä kunnes hän jättäytyi vauhdistani. Mukava setä kuitenkin. Myös Pre Race -leiriltä tuttu Andy juoksi jòssain vaiheessa ohi ja kannusti samalla. Small talk tuntui oudolta, kun piti vastata "how are you" kysymykseen "fine", vaikka oikeasti ei kyllä ihan ookoolta tuntunut.

Näyttää hitaalta

Toisen kierroksen lopulla huusin Janille ja Teemulle, että nyt tuntuu todella pahalta ja sain kannustusta jaksamaan. Sitten tapahtui taas jotain mystistä! Juoksun toinen käännekohta.

Viimeiselle kierrokselle lähtiessäni katsoin virallista ajanottoa "11:58", ja pohdin, että olisi vielä pieni tsäänssi 13 tuntiin. 15min olin hukannut kakkoskierroksella ja köpiksen aikaan ei ollut enää minkäänlaisia tsäänssejä (utopistinen ajatushan se olisi kai muutenkin ollut), mutta olisi 13h rajakin tavoittelemisen arvoinen juttu. Mietin myös, että harmittaisi jos en sitä yrittäisi.

Sitten vaan päätin yrittää ja pakotin itseni juoksemaan lujempaa. Ajattelin ettei juomapisteillä nyt kannatakaan pysähtyä vaan heittää vedet niskaan ja urheilujuomat kurkkuun vauhdissa. Yleensä ensimmäisenä tarjottiin vettä, joten otin juomapisteellä mukin ja heitin samantien päälleni. Kun oli liian myöhäistä niin juomaa tarjonnut pikkupoika huusi "Cola" eli tein klassiset ja heitin kokikset päälleni. :D

Nyt Janin ja Teemun ohittaessani he sanoivat "no nyt näyttää paremmalta". Heitin vastaukseksi kirosanoja "sisulla saatana - nyt juostaan perkele" yms. Huusin myös "Hakekaa kaljaa maaliin". :D
Juoksin siis yhtäkkiä aivan hurmiossa kuin viimeistä päivää. Olin myös oivaltanut, että heittämällä kylmää vettä etureisille, saan tukosta auki (tai siltä se tuntui) ja juoksu helpottuu. Toiseksi viimeinen 5.75km pätkä meni ~35 minuuttiin, eli ihan hyvin taas! Se 13h näytti silti karkaavan, mutta päätin kuitenkin edelleen yrittää ja kiristin vauhtia entisestään.

Ei pitkä matka enää

Otin tavallaan voimia kanssakilpailijoista kannustamalla heitä (eräältä seurakaveriltani viime vuoden Hämeenlinnan kisasta oppimani mainio ele). Kävelijöitä "komensin" juoksemaan ja juoksevia pysymään perässäni. Myös aiemmin tapaamani suomalaisen Jorman ohitin, vaihdettiin pari sanaa ja kannustin häntä. Osoitin paitani selkäpuolen tekstiä, johon hän naurahti ja tokaisi jotain, mitä en enää muista.
Yksi nainen sitten tekikin niin, että jäi pinnistämään taakseni. Hänellä oli omia tsemppaajiakin mukanaan, mutta otti selvästi myös mun kannustuksista itselleen virtaa. Aivan mahtavaa! Se tunne kun itsellä kulkee lujaa ja saa jonkun toisen siihen samaan spiritiin mukaan. H U I P P U A !

Ko. nainen tuli välillä ohikin ja kisasi mua vastaan, mikä lisäsi omaa vauhtiani entisestään. Viimeisen juomapisteen juoksin läpi ja huusin vain "I take nothing, I just run I run I run.." ja sain paljon kannustusta vapaaehtoistyöntekijöiltä ja katsojilta. Maalisuoralle tullessani en tajunnut mistään mitään vaan juoksin vain. En edes tiennyt High Fivesta Teemun kanssa, koska tein sen kaikille, joilla oli käsi pystyssä. :D

Maaliviivalla pysähdyin ruuhkan takia, otin tilaa itselleni antamalla edessämenneiden siirtyä pois alta, karjaisin jotain suomeksi ja tein korkean Schumacher-hypyn! Mitali kaulaan ja sitten tuli tippa linssiin. Mä todella tein sen ja annoin kaikkeni.

Homohyppy!

I AM AN IRONMAN!

Juoksuun käytetty aika: 4:26:31
Kokonaisaika: 13:07:49
Kokonaissijoitus: 863 / 1316

Vinkit:

  • Älä välitä mittareista, juokse vaan!
  • Juomatarjoiluja voi hyödyntää myös lihasten vetreyttämiseen

After race

Kisan jälkeen olin ihan pihalla. Hortoilin siellä täällä ja etsin Jania ja Teemua. En nähnyt heitä kuitenkaan missään. Kävin lääkäriteltan vieressä, mietin hetken tarttenko lääkäriä. Totesin "en", sillä reidet huusi hierontaa. Menin kohti Finisher-paita jonoa ja näin ihmisillä vilttejä päällään. Mäkin halusin sellaisen, koska oli märät vaatteet, aurinko laskemassa ja tuli kylmä. Palasin lääkäriteltalle, pysähdyin tuijottamaan tyhjyyttä.

Lääkäri tuli kysymään tarvitsinko apua ja sanoin "massage and a blanket". Näin pinon uusia vilttejä joita urheilijat ottivat ihan omaehtoisesti. Lääkäri lähti hakemaan mulle käytettyä vilttiä ja takaisin tullessaan ei nähnyt mua enkä mä pystynyt huutamaan enkä kävelemään ihmisten läpi hänen luokseen. Kun lääkäri luovutti ja meni potilaiden luo, päätin ottaa puhtaan viltin. Niitä oli enää pari jäljellä ja mulla oli todella kylmä.

Viltin saatuani ryömin Finisher-paitajonoon. Olin ilmoittautuessani ilmoittanut paitakooksi M, koska köpiksen S-paita oli aika pienehkö. Nyt näin, että paita näytti isolta ja pyysin S-kokoa. Nainen tiskin takana oli epäilevä, mutta toi mulle S-koon sanoen että se voi olla liian pieni ja arvioi M-koon paremmaksi. Sanoin "Ok, give me the medium, I trust you".

Laitoin paidan päälle ja isoltahan se tuntui. Ajattelin kuitenkin, että käyn vaihtamassa loputkin vaatteet ja vasta sitten pyytäisin vaihtaa paitaa. Lähdin etsimään vaatekasseja. Juoksusäkki löytyi, mutta pyörä ja warmup-kassi eivät olleet samassa paikassa. Arvasin niiden olevan alhaalla rannalla uintivaihtoalueella. Jep! Mäki alas aargh aargh aargh! Joka askel sattui jalkoihin. Näin, että hieronta oli varustekassien vierêssä, mutta sinne oli pitkä jono. Vastaan tuli myös kisaan osallistunut Katja Suomesta ja vaihdeltiin kuulumisia.

Olisi kyllä pitänyt käydä hieronnassa, mutta halusin vaan vaihtaa vaatteet, löytää kaverini ja ottaa oluen. Teemu soittikin ja opastin heidät paikalle. Vaatteita vaihtaessani kanssakilpailija pyysi lainata puhelintani soittaakseen vaimolleen. Normaalisti en sitä tekisi, mutta triathlonistit ollaan vähän niinkuin samaa perhettä ja samassa liemessä kaikki, joten lainasin luuriani hetkeäkään epäröimättä (tuntui siis kuin olisi kaverilleen lainannut vaikka hän oli täysin vieras tyyppi).

Pian omat kaverinikintulivat paikalle eivätkä huomanneet heti. Juttelimme tovin ja sain vaatteet vihdoin päälle. He odottivat mäen keskivaiheilla ja jäin seisomaan hetkeksi heitä tuijottaen. Varustekassit painoivat, heh, aika paljon ja pyysin heitä kantamaan niitä (kiitos!). Palasin paitateltalle, enkä saanut Finisher-paitaani enää vaihdettua pienempään, mikä nyt ei jaksanut juuri harmittaa. Ihan hyvä tämäkin loppujen lopuksi oli.

Lähdettiin kohti hotelliani ja tokaisin, että nälkäkin olisi. Teemu (tai Jani?) mainitsi että kisailijoille on oma safkapiste, jonka olin tyystin unohtanut. Niinpä menin sinne syömään pastaa (toivottavasti vikan kerran vähään aikaan) ja ruokajuomaksi tietysti oluen. Yllätyksekseni se oli ihan kunnon alkoholiolutta eikä pilsneriä, kuten köpiksessä oli ollut. Näin suomea puhuneen saksalaisen Andreasin syömässä ja liityin seuraan.

Siinä kyllä henkilö, jonka kanssa oli helppo jutella ihan mistä vaan. Ihan kuin oltaisiin oltu vanhoja tuttuja. Hän totesi tämän olleen hänen viimeinen ironman vähään aikaan ja keskittyy jatkossa muihin lajeihin. Kertoi syyksi sen, että Saksassa Triathlon on liian vakavahenkistä eivätkä sen harrastajat puhu mistään muusta asiasta. Sanoin Suomessa tilanteen olevan toinen, koska kesäkausi on lyhyt ja monet triathlonistit harrastavat kaikenlaista muutakin urheilua, kuten hiihtoa, jota Andreaskin totesi harrastavansa.

Toinen syyhän on varmasti se, että triathlon on Suomessa niin pieni laji, että on helpompi tulla "oikeaksi" kaveriksi seuratovereiden kanssa eikä vain sporttikaveriksi. Siinä jutellessamme alkoi yllättäen sataa ('taivaan'lahja niille, jotka vielä juoksivat?). Muistin myös, että kaverini ovat edelleen odottelemassa mua, joten toivottelimme hyvät jatkot juttukaverini kanssa.

Noustuani seisomaan, tuntui jaloissa t o d e l l a pahalta. Janin ja Teemun luo päästyäni, jalat alkoivat ihan oikeasti pettää alta ja he ottivat minut kantoon ja raahasivat hotellille. Onneksi olin näyttänyt sen sijainnin edellisiltana, niin nyt ei tarvinnut paljoa opastaa. Mietittiin taksivaihtoehtoa, mutta kielsin sen lopulta, koska hotelli oli liian lähellä mielestäni.

Hotellilla

Koska tiesin, että käyn niin kierroksilla etten saisi unta, pyysin heitä huoneeseeni toviksi. Respan ohihan päästiin kätevästi kun molemmat kantoivat (tuskin siellä vierailijakieltoa muutenkaan ollut). Juteltiin ihan kakiesta maan ja taivaan välillä ja jossain vaiheessa mun ja Janin juttu menî syvälliseksi, kuten meillä kännissä usein käy. HUOM! Olin ottanut yhden oluen ja se tuntui kymmeneltä. :)

Lopulta päätettiin lopetella kun Teemukin nukkui, ja sovittiin seuraavan päivän aktiviteeteista lyhyesti jotain. Mulla löi vieläkin kierroksia ja pyöriessäni sängyssä muistin luvanneeni vanhemmilleni tekstata kuulumiset kisan jälkeen. Viestit lähti kahden aikaa yöllä (paikallista aikaa) ja vastaukset tuli aikalailla välittömästi. :D

Aamulla heräsin jo 6:30, vaikka hotellilla oli nyt paljon hiljaisempaa. Kävin siis edelleen kieroksilla. Pian kuitenkin lähti bussi Club La Santaan ja sitä oli odottelemassa aika moni väsynyt rampa kuten minäkin. Puheenaiheita meillä ainakin riitti ja kauhu oli yhteinen, kun piti kiivetä vielä rappuset päästäksemme bussille. Ne raput tuntuivat edellispäivänä niin mitättömiltä ja nyt olivatkin aika helvetilliset... :)